perjantai 12. tammikuuta 2018

SUDET USKALTAUTUVAT YHÄ LÄHEMMÄS


TARINOITA TYÖKOIRINA TOIMIVIEN KASVATTIENI ARJESTA: Karelin ja Ottomaani



Little Freak’s Habib ”Ottomaani” ja Little Freak’s Guzar ”Karelin”


Tammikuu 2018


Lampaat ovat päässeet jo Lampolan suojiin, mutta Karelin ja Ottomaani viettävät yönsä ulkona. Lähinnä suota olevalla laidunlohkolla näkyy lumeen sulaneita jäisiä painaumia kohdissa, joissa koirat ovat yöpyneet. Tassujen jäljet kertovat, että laidunta on kierretty ja lähitienoota pidetty silmällä. Lohko on lähinnä Kontulanrahkan suota, jossa sudet ovat päivystäneet jo muutamia viikkoja helpon saaliin toivossa. Täällä ne ovat uskaltautuneet lähimmäksi Leinosen tilaa, vain vajaan 100 metrin päähän petoaidasta.





Lähistöllä on liikkunut erikokoisia laumoja jo kymmenisen vuotta, mutta nyt sudet ovat viipyneet läheisellä Kontulanrahkan suolla huolestuttavan kauan. Ne ovat saaneet saaliikseen peuroja, jotka on nautiskeltu viereisellä pellolla ja saalista tuntuu riittävän.





Öisin susien ulvonta suolla kuuluu kauas. Karelin ja Ottomaani vastaavat siihen raivokkaalla haukulla ja odottelevat innokkaana kutsumattomia vieraita petoaidalla. Vielä sudet eivät ole uskaltautuneet tai tunteneet tarvetta lähikontaktiin. Vartioivien koirien järeä haukku kertoo niille, että helpolla vierailijat eivät tule pääsemään.





Syksyllä sudet juoksentelivat noin 2km päässä Pöytyän puolella sijaitsevan talon takana sijaitsevilla pelloilla, mistä uutisoitiin näkyvästi iltapäivälehdissäkin. Perhe oli ymmärrettävästi peloissaan lasten ja koiransa puolesta. Pihaa ei ole aidattu ja tavallinen piha-aita on susille vain hidaste.




- En pelkää omsta puolestani, mutta sääliksi käy sitä henkilöä, joka suden suuhun ensimmäisenä tällä vuosituhannella Suomessa joutuu. Ennemmin tai myöhemmin ilmestyy häirikkösusi tai lauma, joka pitkästä aikaa ottaa ihmisen ruokalistalleen. Läheltä piti -tilanteita on sattunut viime vuosina useita, joissa sudet ovat alkaneet ahdistella esimerkiksi metsureita. Moottorisahalla pystyy puolustautumaan paremmin kuin koulurepulla, tuumii Leinonen.

Leinonen kertoo Lounais-Suomen susiongelman olleen tiedossa jo 10 vuotta, ja tehneensä itse kaiken, mitä laillisesti lammaskatraan turvaamiseksi voi tehdä. Susiaita ja laumanvartijakoirat sopivat hänelle, pienviljelijälle, jolla pellot ovat yhdessä lohkossa, isommilla tiloilla se ei välttämättä onnistu. Aikaa, vaivaa ja rahaa on käytetty kohtuuttoman paljon, mikä on kaikki pois tilan normaalista kehittämisestä ja avoin maatila on muuttunut sisäänpäin kääntyneeksi keskitysleiriksi, jossa tulijoille pitää antaa turvallisuussyistä lupa tulla.





Leinonen on sitä mieltä, että susia on maassamme liikaa. Niiden paikka on ennemminkin erämaatyyppisillä seuduilla kuin tiuhaan asutuilla alueille. Hän on kannanhoidollisen metsästyksen puolestapuhuja. 

- Kannanhoidollista metsästystä pitää suorittaa ampumalla laumasta muutaman päivän jahdin päätteeksi joku yksilö pois. Tämä siksi, jotta susilauma tietää, että ihmiset jahtaavat heitä ja he pitäisivät siksi jatkossa etäisyyttä ihmisasutuksiin. Ei susi ole tyhmä, se huomaa kyllä ihmisen aiheuttaman "häiriön" omassa rauhassaan. Yksinäisen suden ampumisesta ei ole niin suurta hyötyä, koska se ei tule muiden susien tietoon. Häirikkösudet ovat tietysti asia erikseen.

Leinosen naapurit ovat huomanneet, että Karelinin ja Ottomaanin haukku muuttuu selvästi, kun sudet ovat lähellä. Normaalista vartiohaukusta tulee raivokasta ja aggressiivista. Se on samalla ennakkovaroitus myös heille, että sudet ovat liikkeellä.

  






maanantai 23. lokakuuta 2017

LIHAKARJAN YSTÄVÄ JA TURVA PYSÄYTTÄÄ MYÖS VARKAAT


TARINOITA TYÖKOIRINA TOIMIVIEN KASVATTIENI ARJESTA: Mölli ja Riesa, HAAPAVESI




 

Little Freak’s Hoda & Little Freak’s Mayra

www.kennellittlefreaks.com 



Lokakuinen aamu Haapavedellä valkenee sumuisena. Yö on mennyt rauhallisesti ja tilan isäntä, Jarmo Junno, lähtee kylmäpihattoon aamuaskareille. Kaksivuotias keskiaasiankoira uros Mölli venyttelee sonnin vieressä ja nousee tervehtimään tulijaa. Sen 9kk ikäinen siskopuoli Riesa pelmahtaa paikalle olkikasojen keskeltä. Ylimääräinen yöllinen liikehdintä alueella rauhoittui Jarmon hankittua lihakarjatilalleen työkoiraksi ensin Möllin ja sitten Riesan.




Mölli vakuutti Jarmon jo nuorena omasta osaamisestaan, kun se vaelsi kissamaisen pehmeästi laitumella lehmien seassa ja kävi putsaamassa vastasyntyneitä vasikoita. Emät ovat ottaneet sen tosi hyvin vastaan, kun taas perheen rottweileria ne eivät siedä lainkaan. Vastapainona rauhaisalle yhteiselolle lehmien kanssa, Mölli on osoittanut tiukkuutensa vieraiden ihmisten ja vartioitavan alueen suhteen. Aitojen on oltava kunnossa. Mölli on tiennyt alusta asti tehtävänsä ja laumansa - sen rauhallinen ja itsevarma luonne on tehnyt Jarmoon suuren vaikutuksen.

         






      - Vaikka olin tutustunut rotuun huolella, on se silti yllättänyt minut positiivisesti. On uskomatonta kuinka luontaisesti Mölli tulee karjan kanssa toimeen. Toisaalta sillä on hoivaviettiä ja se pitää vasikoista huolta eikä ikinä kiusaa tai jahtaa lehmiä, toisaalta se on täysin tinkimätön pahapäisten lehmien kanssa. Alussa pari äkäistä lehmää yritti ajaa sen vesikupilta pois, mutta Mölli piti puolensa ja joi ensin, lehmät sitten. Samoin viime kesänä Möllin nukkuessa paalihäkin päällä, joku lehmä pukkasi sitä sarvellaan. Mölli nappasi turvasta kiinni ja kuri ja rauha palautuivat taas ruokintapaikalle.  Nyt kun se kohtaa lehmän laitumella, lehmä väistää, Mölli ei. Minusta on hyvä, että arvojärjestys tällaisten elukoiden kanssa on kunnossa: ensin minä, sitten Mölli ja viimeisenä lehmät.




Alkukeväästä Mölli sai opetettavakseen 7-viikkoisen siskopuolensa Riesan, joka osoittautui rohkeaksi ja temperamenttiseksi - varsin ärhäkäksi pakkaukseksi. Heti tultuaan se ei hyväksynyt perheen muita koiria, mutta Möllin se tunnisti heti omaksi laumakseen ja ne ovat olleet erottamattomat siitä asti.




   -  Riesa oli pikkupentuna vähän liiankin rohkea ja kuljeskeli turhan huolettomasti lehmien seassa. En tiedä astuiko joku sen päälle vai saiko se sarvesta, mutta pidettyään jonkin aikaa etäisyyttä lehmiin, se on nyt oppinut varomaan niitä ja kulkee niiden seassa vähän fiksummin.
-     
     
    





  
     Viime kesän Riesa vietti laitumella lehmien ja Möllin kanssa. Yhdeksänkuisen Riesan vartiointitaipumukset ovat käyneet selviksi, se on tiukka vahti ja saa olla ilman silmälläpitoa vain hyvin aidatulla alueella. Koirien vartioimaan aidattuun alueeseen kuuluvat lähilaidunten lisäksi myös iso kylmäpihatto ja kaikki eläintilat sekä yrityksen tilat ja halli, jossa työkaluja ja koneita säilytetään.




     -  Myös kauempana sijaitsevat laitumet kuuluvat vartioinnin piiriin ja koirat siirtyvät heti portille haukkumaan, jos lehmät ovat levottomia tai jos laitumen suunnasta kuuluu kummia. Reilun kilometrin päässä havaitut sudet ovat pysyneet poissa ja bensa- ja työkaluvarkaudet ovat loppuneet kokonaan, myhäilee Jarmo tyytyväisenä.






tiistai 16. elokuuta 2016

AINON MATKA, osa 7









AINON MATKA, osa 7 – päiväkirjamuotoinen kertomus vanhuksen sairastumisesta muistisairauteen, arjen pienistä sattumuksista ja niiden mukanaan tuomasta tahattomasta huumorista.

Aikaisemmin julkaistu osat Tiliotteiden huhtikuu, Toukokuiset suunnitelmat, Kesäkuu avaa ongelmaa, Heinä- ja elokuussa naapurit ja passin uusiminen aiheuttavat huolia, Diagnoosi varmistuu syys-lokakuussa sekä Tilannepäivitys, toukokuu 2016.


SISAREN VIERAILU


27.6.16

Olemme jälleen tienpäällä Ainon kanssa. Ainolla on mukana kaikki tärkeimmät: toppatakki, pipo, käsilaukku ja muovikassit. Muovikasseja on nyt kolme. Kahdessa on lisää tyhjiä muovikasseja ja kolmannessa on sisätossut. Käymme lataamassa lisää aikaa bussikorttiin ja sitten suunnistamme äidilleni syömään, jotta Aino saa vaihtelua ruokavalioon.

Hän syö hyvällä ruokahalulla ja ottaa vielä lisääkin. Ihan kaikkea. Hän on onnellinen ja vastaanottavainen. Kerromme hänelle, että hänen Sveitsissä asuva sisarensa, Maru, on tulossa käymään kahden viikon kuluttua ja kysymme, josko hän voisi tarjota  yösijan sisarelleen ja mukana matkustaville kahdelle lapsenlapselle. Edes yhdeksi yöksi, jotta sisaruksilla olisi mahdollisuus viettää aikaa yhdessä.

Aino ei innostu ideasta. Hän epäröi ruoan laittamista niin isolle porukalle. Lupaamme, että Maru käy kaupassa ja tekee kaikki ruoat. Hän on loistava kokki.

Aino ei silti halua. Muistutamme, että hän on viettänyt Marun luona Sveitsissä lukemattomia kesiä vuorilla samoten. Ja aina hän on ollut sinne tervetullut ja saanut täyden ylöspidon.

Emme saa Ainoa taipumaan, joten ehdotan, että haen hänet ja tulemme yhdessä äitini luokse Marua tervehtimään. Se on Ainosta hyvä idea ja hän on innoissaan, kun näkee sisarensa taas. Viime kesänäkin heillä oli hauskaa yhdessä.


8.7.16

Juhlapäivä koittaa vihdoin, Maru on Suomessa.

Emme tee enää treffejä parkkipaikalle, vaan haen Ainon sisältä. Aino avaa oven ja yllättyy iloisesti minut nähdessään.

- Ai, kun kiva! Tuletko sinäkin minua hakemaan, hymyilee Aino ja viittoilee minua peremmälle.
- Minäkin? Tuleeko joku muukin sinua hakemaan?
- No se mies!
- Kuka mies? Tarkoitatko veljeäni?
- Ei, kun se mies, joka soittelee joka päivä. Hän ei kyllä tiedä, että sinäkin tulet. Jäämmekö odottamaan häntä?

Mietin kuumeisesti, kuka mies on luvannut hakea hänet, mutta mikään vaihtoehto ei tunnu realistiselta, koska paikalle tulee vain veljeni ja hän tietää, että minä tuon Ainon tullessani. Lähdemme hissillä alas ja autoa kohti. Aino epäröi vielä, josko miestä pitäisi jäädä odottamaan.

- Kyllä se suomalainen oli, puhui hyvää suomea, muistelee Aino. Hän on soittanut minulle joka päivä! Kyllähän sinä tunnet hänet, etkö tunnekin?
- Ehkä hän on mennyt suoraan äidille, mennään katsomaan, tuumaan ja autan Ainon autoon.

Autossa ainoa puheenaihe on tuo mystinen mies. Arvaan, että kun aamu alkoi näin, ei se ehkä kovin selkeäksi tästä muutu.

Lähestyessämme Vuosaarta, Ainoon iskee paniikki ja hän tarttuu käsivarteeni.

- Ei meidän tänne pitänyt tulla!! Meidän piti mennä muualle.
- Mihin muualle Aino? kysyn rauhoittavasti.
- En minä tiedä, jonnekin ihan muualle, mumisee Aino ja hiljenee takaisin penkin uumeniin.

Aurinkolahdessa äitini luona Maru avaa oven leveästi hymyillen ja ojentaa käsivartensa halatakseen siskoaan. Aino kavahtaa ja väistää Marua.

- Hyvänen aika, etkö tunnista minua? Olen sisaresi Maru!
- Ei ei, ei minulla ole siskoa, sanoo Aino ja pakenee sisälle. Maru? Kuka Maru? Et sinä kyllä minun sisko ainakaan ole!

Ensimmäinen puoli tuntia todistellaankin sitä, että Maru on todellakin Ainon täyssisko, jonka kanssa hän on viettänyt koko lapsuutensa ja jota hän on tavannut säännöllisesti kerran vuodessa. Kuuntelen, kun Maru muistelee heidän yhteistä lapsuuttaan ja yhteisiä patikointimatkojaan vuoristossa. Aino on hyvin epäileväinen ja tenttaa siskoaan tämän biologisesta äidistä ja syntymäpaikasta.

Aina välillä keskustelussa vilahtaa myös mysteerimies, jonka piti hakea Aino aamulla. Se sama, joka soittelee hänelle päivittäin. Ensin Ainon sisarukset vakuuttavat hänelle, että sinä vain kuvittelet, ei sinulle ole kukaan soittanut. Mutta Ainon usko mieheen ei horju. Hän uskoo omaan tarinaansa vakaasti ja pitää miehestä kiinni kynsin hampain. Hiljaisuus laskeutuu huoneeseen. Näen järkytyksen Marun kasvoilla. Kovin paljon on tapahtunut vuodessa.

Jätämme mysteerimiehen ja sisarusasian sikseen, koska toinen henkilö on Ainon mielestä todellinen ja toinen taruolento. Seuraavaksi vakuuttelemme hänelle, että lapsista yksikään ei ole minun lapsenlapseni, vaan Marun. Kenen Marun? ihmettelee Aino.

Lounaan jälkeen lähdemme koko porukka rannalle ja kävelemme hissuksiin meren äärellä sijaitsevaan kahvila Kampelaan jälkiruoalle. Aino on nyt hyväksynyt, että lapsenlapset ovat Marun eikä enää ihmettele sitä. Katson vierestä, kun hän juttelee leppoisasti sisarensa kanssa ja ihailee tämän hyväkäytöksisiä tyttären poikia. Purjeveneet keinuvat hiljalleen tuulessa ja laineiden liplatus tuo mukavia kaikuja menneisyydestä. Tuo ihana iltapäiväinen hetki meren äärellä jää kauniiksi muistoksi mieleeni.

 Heittäessäni Ainon kotiin, hän tarttuu minua kädestä selvästi liikuttuneena.

- Kyllä sinä saat Katriina olla onnellinen, kun sinulla on noin ihanat lapsenlapset!












keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

KARELIN SAA TYÖPARIKSEEN TURKMEENIN PENTU OTTOMAANIN




Little Freak's Habib "Ottomaani" ja Little Freak's Guzar "Karelin"
www.kennellittlefreaks.com



Kesäkuu 2016

Lähestyn Leinosen lammastilaa ja pysäytän auton sähköaidan viereen. Tiedän, että koirat ovat töissä vasemmanpuoleisella laidunlohkolla, laitumen toisessa päässä ja otan kameran valmiiksi esiin. Ehdin vaihtaa muutaman sanan isännän kanssa ennen kuin koirat saapuvat portille. 


Karelin 16kk tunnistaa minut ja vahtihaukku muuttuu ystävälliseksi. Turkmeenipentu Ottomaani 7kk sen sijaan ei enää muista minua. Se lopettaa isännän rauhoitellessa haukkumisen, mutta kulkee edes takaisin, muristen ja karvat pystyssä. Se ei todellakaan halua päästää minua omalle alueelleen.




Jonkin ajan kuluttua pääsemme menemään laitumelle ja hetken haisteltuaan Ottomaani hyväksyy minut ja saan rapsutella sitä. Siinä on tosin haasteensa, koska Karelin haluaa painia. Se tunkee karhumaisen päänsä joka raosta ja taluttelee minua käsivarresta pitkin laidunta. Kasvattajana tunnen sen suvun niin hyvin, etten viitsi yhtään innostaa sitä tai joudun todellakin painimaan.


Leinosen vanha keskiaasiankoira, Sokrates, nukkui pois marraskuussa ja tilalle jäi työkoiriksi enää kaksi vanhaa maremmaa ja nuori Karelin. Kaukaa viisaasti Leinonen päätti ottaa kasvamaan vielä yhden vartijanalun, jottei Karelin jää yksin, jos vanhuksille sattuu jotain. Vanhat ja kokeneet maremmat saivat siis uuden lapsukaisen opetettavakseen.

Ottomaani on keskiaasiankoira, mutta se on niin sanottu turkmeeni eli Turkmen Alabai. Sen suku ja verilinjat ovat Turkmenistanista lähtöisin ja sen jalostuksessa on käytetty vain puhtaita turkmeeneja. Turkmenistan on suljettu maa ja siellä Turkmen Alabai on statussymboli, jonka maastavienti on lailla kielletty. Muualla asuvat turkmeenit pohjautuvat maasta aikanaan, laillisesti tai laittomasti, tuotuihin yksilöihin.



Ottomaanin piti alun perin lähteä työkoiraksi vuoristoon Unkariin, mutta korvien typistämättömyyden vuoksi se jäi Suomeen ja pääsi Leinosen tilalle töihin. Karelin otti uuden tulokkaan riemulla vastaan ja ne ovat olleet erottamattomat siitä asti.




Toukokuussa molemmat maremmat nukkuivat pois. Onneksi ne ehtivät opettaa Karelinille kuinka lampaiden kanssa käyttäydytään. Se on iso ja riehakas uros ja vieraita kohtaan aika raju, mutta lampaiden kanssa hyvin maltillinen. Sillä ei ole hoivaviettiä niitä kohtaan, mutta vartioviettiä kyllä. Ottomaani on osoittanut vartiovietin lisäksi myös hoivaviettiä.  



Viikko sitten Leinonen kutsui aamulla koiria aamiaiselle. Kumpaakaan ei kuulunut, vaikka ne viettivät yleensä yön pihassa lampaiden yöpyessä vielä lampolassa. Leinonen alkoi jo huolestua, kunnes koirat viimein ilmestyivät pihaan tyhjältä laidunalueelta. Molemmat olivat jotenkin levottomia ja Karelin suhtautui Leinoseen hyvin suojelevasti. Ahne koira ei välittänyt sillä kertaa aamiaisestakaan. Päivällä sitten selvisi, että naapuripellolla oli nähty susia aamuyön tunteina. Juuri siltä suunnalta Karelin ja Ottomaani olivat aamulla tulleet. Ne ovat saattaneet olla susijahdissa, kun ei adrenaliiniryöpyn takia ruokakaan maistunut Karelinille.  





Pidimme kuvauksessa pienen tauon ja ajattelimme hiipiä hissuksiin takaisin laitumelle, jos vaikka saisin vielä ennen lähtöä jonkun kivan yllätyskuvan. Karelin huomasi ja tunnisti meidät jo kaukaa, mutta Ottomaani veteli sikeitä eikä herättyään ilahtunut yhtään havaitessaan tunkeilijoita. Sille tuli kiire pelastaa lampaat ja häätää tunkeilijat.





Ensi yöstä alkaen lampaat jäävätkin yöksi laitumelle vartijoidensa kanssa. Leinosta ei huoleta naapurissa nähdyt sudet. Ei minuakaan.









torstai 19. toukokuuta 2016

AINON MATKA, osa 6







AINON MATKA, osa 6 – päiväkirjamuotoinen kertomus vanhuksen sairastumisesta muistisairauteen, arjen pienistä sattumuksista ja niiden mukanaan tuomasta tahattomasta huumorista.


Aikaisemmin julkaistu osat Tiliotteiden huhtikuu, Toukokuiset suunnitelmat, Kesäkuu avaa ongelmaa, Heinä- ja elokuussa naapurit ja passin uusiminen aiheuttavat huolia sekä Diagnoosi varmistuu syys-lokakuussa.


Tilannepäivitys, toukokuu 2016


9.5.16

Edeltävä viikko on ollut huikean hieno, sateeton ja aurinkoinen. Päivälämpötilat ovat huidelleet +22 asteessa. Auringossa lämpötila on ollut suorastaan paahteinen. Kesä!

Kaarran parkkipaikalle ja näen Ainon seisovan auringossa toppatakki päällä ja pipo päässä. Lämmin sää tuli niin nopeasti, ettei hän ole ilmeisesti ehtinyt reagoida siihen. Heilutan kättäni autosta, mutta en saa vastakaikua. Pysäytän auton aivan Ainon eteen. Hän ei ole näkevinään minua, katselee vain ympärilleen niin kuin minua ei olisikaan. Avaan auton ikkunan ja huikkaan tervehdyksen. Aino tuijottaa minua epävarmasti hymyillen, vähän ehkä peloissaan. Nousen autosta ja kävelen hänen luokseen samalla ystävällisesti jutellen. Ainon kasvoille nousee vihdoin onnellinen hymy.  

Olemme matkalla hammasteknikolle. Autossa pyydän Ainoa riisumaan takin ja pipon.

- Miten täällä onkin näin kuuma? Kukaan ei kertonut, että menemme ulos, hän tuskailee. Eikä kukaan ole kertonut, että minne me oikeastaan menemme?

Kerron taas kerran, että olemme matkalla hammasteknikolle laittamaan hammasasiat kuntoon.  Kolme viikkoa aikaisemmin kävimme hammaslääkärillä ja olen siitä lähtien vastannut lähes päivittäin aihetta koskeviin kysymyksiin ja kertonut joka kerta, että tänään meillä on sitten aika hammasteknikolle. Aino yllättyy joka kerta. Vilpittömästi.

Olen päättänyt, etten jatkossa kerro hänelle tapahtumista etukäteen, koska hän ei kykene muistamaan niitä tai muistaa hämärästi osan ja se vaivaa häntä.

Nytkin olimme sopineet treffit Ainon parkkipaikalle klo 10.45, mutta aamulla 7 aikaan sain puhelun. Aino kertoi vapisevalla äänellä pelkäävänsä, etten tulekaan enkä enää auta häntä. Hän oli käynyt parkkipaikalla jo monta kertaa etsimässä minua.   

Ymmärrettävästi en aio jatkossa sopia myöskään kellonaikoja hänen kanssaan. Realistisesti ottaen, hän on kuitenkin kotona. Riittää, että soittelen vain kuulumisia ja varmistelen, ettei hänellä ole menoa. Ainolta tuntuu kadonneen ajantaju ja hän valvoo ja jännittää tapaamisia useita päiviä, jopa viikon etukäteen ja kysyy samaa asiaa lukemattomia kertoja. Ajan vajaan tunnin hänen luokseen ja saatan saada sinä aikana kymmenenkin puhelua.

Tämä on minulle kasvun paikka. Ja on ollut sitä jo pitkään. Minulla on luontaisesti suuri kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan ja haluan kohdella heitä kuin aikuinen aikuista. Valitettavasti olen joutunut tinkimään periaatteistani ja ottamaan holhoavan otteen, jotta asiat sujuvat. Maaliskuinen tragedia riitti minulle.

Olin hakemassa Ainoa äitini luo lounaalle. Hänen askeleensa olivat jotenkin epätavallisen huterat, mutta pyynnöstäni huolimatta hän kieltäytyi hissistä ja halusi rehvakkaasti käyttää rappuja. Hän otti kaiteesta kiinni ja lähti menemään alaspäin. Yhtäkkiä hänen askeleensa petti ja hän horjahti. Nappasin lennosta Ainoa käsivarresta kiinni, mutta en ollut tarpeeksi nopea, sillä hän ehti pyörähtää ympäri ja lyödä päänsä portaisiin. Laskin hänet varovasti lattialle ja yritin tarkistaa vahingot rapun hämärässä. Kädet ja jalat liikkuivat eikä hän tuntenut kipua, mutta kasvot vuotivat verta.

Lähdimme paikalliseen terveyskeskukseen, jossa saimme iloksemme todeta, että Aino oli ollut onnekas. Mitään ei ollut murtunut ja hän selvisi kaatumisesta muutamalla tikillä ja verisillä mustelmilla. Pahinta olivat henkiset traumat, ja epäusko siitä, että hän oli todella kaatunut omia aikojaan. Rapuissa ei ollut öljyä tai vettä, ne eivät olleet murtuneet askeleen alla eikä kengän pohja ollut hajonnut, vaan Ainon haparoiva askel oli vaan pettänyt.  

Hissin käyttöä koskevissa keskusteluissa jouduin olemaan todella ikävä, jotta sain hänet ymmärtämään, että ajat ovat muuttuneet ja hissin käyttö on ainoa vaihtoehto tästä eteenpäin. En tiedä, selviäisikö hän jalan tai lonkan murtumasta enää jaloilleen.


10.5.16

 Seuraavana päivänä lähdimme taas hammasteknikon pakeille. Jouduimme menemään lyhyet portaat alas, joten pyysin Ainoa ottamaan oikealla kädellä tukevan otteen kaiteesta. Kun nappasin hänen vasemman käsivartensa kainalooni, näin huvittuneen ilmeen hänen kasvoillaan.

- Pelkäätkö, että kaadun? kysyi Aino nauraen.
- Todellakin pelkään, joten ole kiltti ja keskity. Ei enää yhtään kaatumista.

Käynti hammasteknikolla kannatti. Hoitotuolista nousi säteilevän iloinen Aino uusin hienoin hampain. Kaikki vastaantulijat saivat osakseen leveän hymyn ja apteekissa käyntikin sujui tavallista iloisemmin.

Ainon lisääntyneen sekavuuden ja muistihäiriöiden vuoksi lääkitystä jouduttiin nostamaan kaksi viikkoa sitten. Vielä en huomaa mitään kehitystä tilanteessa, mutta viime syksynä, kun lääkitys aloitettiin, huomasin Ainossa suht nopeasti selkeän muutoksen. Hän pystyi kokoamaan ajatuksensa paremmin ja oli selvästi enemmän läsnä tilanteissa. Nyt tilanne ei ainakaan vielä ole lähtenyt korjaantumaan. Yleensä keskustelumme alkavat sillä, että Aino toteaa, että hänellä on alkanut muisti heiketä tai että hän on ihan sekaisin. Lupaavan alun jälkeen hän ei enää tosin myönnä ongelmaa.

Vielä pari kuukautta sitten tilanne oli huomattavasti parempi. Maaliskuun alussa Laakson sairaalassa tehdyssä muistitestissä Aino sai samat pisteet kuin edelliselläkin kerralla. Iloitsin kovasti siitä, ettei testi silloin osoittanut muistin huononemista.

Testin jälkeen ollaankin sitten otettu takapakkia rajusti. Aino käy joka tiistai Kontulan toimintakeskuksessa. Aikaisemmin hän odotti kiltisti parkkipaikalla häntä noutamaan tulleita avustajia. Nyt hän välillä kieltäytyy saattajista ja livistää karkuun. Kahdesti Aino on löytänyt yksin perille toimintakeskukseen. Ei tosin ilman apua, vaan monen mutkan kautta, ystävällisten ihmisten avustuksella. Joku on laittanut hänet oikeaan suuntaan menevään bussiin ja kuski on kertonut, koska ollaan perillä ja mihin suuntaan lähteä. Tällaisen reissun jälkeen hän on aina illalla väsynyt ja sekaisin. Hän on vihainen toimintakeskukselle, joka on sekoittanut bussien suunnat ja joka on itsekin ihan sekaisin. Kun hän soittaa ja kertoo kuinka sekaisin toimintakeskuksessa oikein ollaan, en meinaa saada mitään selvää hänen puheestaan. Yleensä pyydän häntä lepäämään ja soittamaan aamulla uudestaan. Hän ei koskaan soita. Tai jos soittaa ja kysyn eilisestä, ei hän ymmärrä mistä puhun.

Rehellisesti sanottuna minua pelottaa Ainon omatoimimatkat, kun hän ei oikein muista mihin on matkalla ja se näkyy jo päällepäin. Pelkään, että väärä ihminen näkee hänen haavoittuvuutensa. Vääriä ihmisiä on aivan liikaa näinä aikoina.




keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

TYÖKOIRAN ALKU KARELIN


TYÖKOIRAN ALKU KARELIN



Little Freak’s Guzar
www.kennellittlefreaks.com



Lokakuu 2015 

Kaukasiankoiran pentu Karelin asuu Leinosen Lammastilalla Loimaalla, jossa se opettelee laumanvartijakoiran töitä kolmen vanhan ja kokeneen laumanvartijan opastuksella. Tilalla riittää vartioitavaa, sillä sen 28 hehtaarilla peltoa laiduntaa toukokuusta lokakuuhun 140 emolammasta. Kesällä karitsointi nostaa määrän jopa 350:en.   

Loimaalla on tapahtunut viime vuosina enenevässä määrin susivahinkoja, pahimmillaan sudet ovat tappaneet 18 lammasta kerralla vain noin 30km päässä Leinosen tilasta.  Leinosen Lammastilan vieressä olevalle Kontulanrahka-suolle on muodostumassa pysyvä susikanta ja keväällä metsästäjät näkivät pariinkin otteeseen suden jälkiä kylvöjen jälkeen pehmeällä pellolla, vain parinsadan metrin päässä Leinosen tilasta. Ensimmäisellä kerralla susia oli jälkien perusteella ollut kolme, seuraavalla kerralla viisi.

Leinosen tilalle hankittiin ensimmäiset laumanvartijat jo vuonna 2007, kun sudet näyttivät siirtyvän pikkuhiljaa yhä lähemmäksi. Se oli kaukokatseista toimintaa ja Leinoselta ikään kuin hyppy tuntemattomaan, Suomen kulttuurissa kun laumanvartijakoirien käyttö oli vielä silloin hyvin harvinaista eikä sitä ole osattu oikein vieläkään täysin hyödyntää. Lisääntyneet susivahingot ovat kuitenkin pikkuhiljaa lisänneet laumanvartijakoirien työkäyttöä myös Suomessa.

 Laumanvartijat eivät kuitenkaan aina tuo autuutta – ne eivät sovi kaikille ihmisille eikä kaikkiin olosuhteisiin. Laumanvartijarotujen kirjo on laaja. Rotujen välillä ja myös rotujen sisällä yksilöiden välillä on suuria eroja. Miten onnistua valitsemaan juuri se rotu ja se yksilö, joka sopii omin olosuhteisiin? Kuinka paljon kasvattaja osaa auttaa pennun valinnassa? Jokamiehenoikeus kävellä vapaasti metsissä ja pelloilla tuo omat haasteensa. Aitaaminen on kallista, mutta yleensä välttämätöntä ja aidan pitää olla riittävän vahva olosuhteisiin nähden. Pentu täytyy leimauttaa vartioitaviin eläimiin niin että se pysyy laitumella yksin niiden kanssa, ei jahtaa niitä eikä leiki niillä eikä laajenna omaa reviiriään naapurustoon. Matkalla on monta muutakin mutkaa, mutta onnistuminen palkitaan suuresti.





Koska Leinosen perheen nykyiset laumanvartijat, kaksi maremmaa ja yksi keskiaasiankoira, alkavat jo ikääntyä, sai Karelin työpaikan Leinosen tilalta. Kaukasiankoira on voimakkaasti vartioiva rotu, joka tarvitsee aidat ympärilleen, jotta vältytään ylilyönneiltä. Leinonen oli panostanut petoaitaan jo aiemmin ja talousrakennukset sekä noin 20 hehtaaria laidunta olivat jo valmiiksi susiaidan sisällä. Kaukasiankoiraan rotuna hän oli tutustunut pikkuhiljaa vuosien varrella ja tunsi nyt olevansa valmis hieman järeämpään vartijaan, kun puitteetkin olivat kunnossa.
Karelinin muuttaessa huhtikuussa 2015 Leinosen tilalle, tutustutettiin se heti perheen muihin vartijakoiriin. Leikkikaveria se ei niistä saanut, enimmäkseen ne välttelivät sen teräviä maitohampaita ja pitivät tulokkaaseen välimatkaa, mutta hyväksyivät sen hienosti. Karelin asui kevään lampaiden kanssa pääosin sisällä lampolassa ja leimautui näin tulevaan laumaansa. Karitsoinnin ollessa kiivaimmillaan juuri sen saavuttua uuteen kotiin, pääsi sekin välillä mukaan toimintaan ja kävi haistelemassa ja nuolemassa vastasyntyneitä karitsoja.

Karelin on nyt 8kk ja lauman täysi jäsen. Se vietti kesän ulkona laitumella lampaiden ja muiden laumanvartijoiden kanssa opettelemassa mitä saa ja mitä ei saa tehdä ja on nyt löytänyt paikkansa arjen keskellä.  Sillä on massiivinen ääni, jolla se jyrähtelee tarpeen tullen, mutta on muuten vielä lapsi ja koettaa edelleen turhaan saada maremmanoja mukaan painiin. Aina välillä vanhukset ojentavat pojankloppia sen kokeillessa rajojaan laumassa astumalla muita koiria. Vielä toistaiseksi viimeisen sanan sanoo lauman johtaja Bacco ja Karelin tyytyy siihen.   





Lokakuun puolivälissä ajelin auringon paistaessa katsomaan Karelinia sen siskon, Kyllikin kanssa. Oli hienoa huomata, että tuo pojankloppi oli sisäistänyt oman laumansa ja oli valmis suojelemaan sitä siskon innostuessa. Kyllikki näki lampaita ensimmäistä kertaa ja suhtautui niihin uteliaasti ja rauhallisesti. Karitsojen lähtiessä jossain vaiheessa yhtäkkiä juoksuun, lähti Kyllikki iloisesti niiden mukaan. Karelin katsoi menoa hetken ja lähti sitten perään. Se jyrähti matalalla äänellä ja tarttui Kyllikkiä niskasta pysäyttäen sen. Aivan mahtava suoritus nuorelta pojanklopilta!

Laumanvartijan tarkoitus on karkottaa pedot ensisijaisesti haukkumalla ja Leinonen toivookin, ettei kohtaamisia susien kanssa koskaan tule. Niitä kuitenkin odotellessa koirat ilmoittelevat susien ja muiden tunkeilijoiden liikkeistä hämärän laskeuduttua ja karkottavat tarvittaessa alueelle tunkeutuneet naapurin koirat lampaiden läheltä.

www.kennellittlefreaks.com














tiistai 22. joulukuuta 2015

TRUE CHRISTMAS STORY


Story was written for SuKoKa ry's Annual 2015 (Finnish Breeding Club)
Photos: Jin Kaakinen
Swimming pool photo: Katriina Raanto








TRUE CHRISTMAS STORY

The weather was dark and grey as usually in mid December in my home town Mäntsälä, winter had not yet arrived but autumn was definitely over. I was hoping to get the first snow before Christmas, even a thin layer would do to give some light in the darkness. After I finished some paper work I had for that morning I left for a walk in nearby forest and took my 8 year old Central Asian Ovcharka female Pipari and her daughter Oili with me. Sun was gleaming mercifully through the naked trees and made the nature look very beautiful in a rough way. The path we took led to a small lake. I sat down on a rock and enjoyed both the silence and the view. Dogs were playing in the ice cold water. Despite the bare ground, my spirit was high and I could feel the approaching Christmas.

Back home I let the dogs stay loose at my fenced yard as normally and went inside to continue working. Pipari laid down in a sunny spot and soon Oili joined her to keep an eye on the neighborhood. It was such a good idea to buy the whole fencing project from a professional fencing company some years ago though it was a bit expensive. It was quite challenging to dig the holes into the ground full of rocks and roots and in the forest part they needed to use a small excavator. In the end all poles were erected in cement but the fence was steady and I didn’t have to worry about any intruders or dogs leaving the property.

One hour later I went outside to take the girls back into the kennel and let other dogs run free on the yard instead. Normally they join me when I get out but this time nobody came. I went to the kennel area and called. Nothing. I thought they had found some old bone treasure and were enjoying that somewhere in peace and privacy. So I took the leash with me and went to look for them.

“If only the snow was there, I could have tracked them down.”


After a while it was clear that they had left the property. Tried to find a hole in the fence or some marks where or how they had left and which way to go but found nothing. If only the snow was there, I could have tracked them down. Hurried to the lake in case they had returned back there but not a sign. Luckily the private road passing by my estate comes to a dead end at the lake and the road is very quiet, especially winter time. Started walking towards the other direction, towards civilization. Two kilometers later I ran into a bigger road and turned back to get a car. Called to my neighbors and asked them to let me know if they see my fugitives.  These lovely people were immediately ready to help me.

“They would never leave their own territory unguarded for such a long time. “


I took my SUV and crawled along the roads with windows open, calling for my dogs. I drove through all the roads nearby and even started timidly to check the roadsides. Returned back home every now and then expecting to see my fugitives happily home. But no, not a sign of them. I started panicking. Drove the roads back and forth, stopped the car and called for the dogs. I even entered strangers’ yards hoping to see Pipari and Oili recognizing my car and running happily to me from behind some old barn. I turned to every tiny road that only tractors use. I expected to spot my white-fawn coloured dogs easily against dark background but saw nothing. I was confused. Even if they were enlarging their territory, I should have come across them long ago. They would never leave their own territory unguarded for such a long time.

After three more hours I was crying desperately. I knew they would have returned home long ago if everything was ok. My mobile rang. My neighbor had catched Oili on her way home. She didn’t want to take any risks so she thought it is better to put her in the leash as she was somewhat confused. I rushed to pick her up while my subconscious was alarming. Why the duo had split? Why had Oili left her mother? I tried to control my imagination and stay calm.

“I think your dog is in our swimming pool”


My angst only grew bigger when we got back home. Oili was in good shape but somehow confused and restless. Cried my eyes out and took her to her own kennel. I backed up out of the gate again to continue searching when a white car blocked my way. The driver asked if I had lost a dog. I nodded crying. I think your dog is in our swimming pool, he said. Will you join me? I nodded again silently, couldn’t hold my tears. I was too afraid to ask anything but that moment I knew she was dead. Drowned and floating on the water.

Followed his car to a deserted estate. It was located only 500 meters from my yard as the crow flies, behind my house, on the other side of a field. Had no idea there was a swimming pool. I approached the pool slowly, afraid of what I would see. There she was. She was standing on her hind legs, trembling like crazy holding the ladders tight with her forelegs to keep her head above the water. The pool was not in use but it was filled with rainwater. It was clear that without her own initiative to hold the ladders she would have drowned hours ago.






Had to call for help to lift her up. My dear neighbor Heikki came with his son Jukka. Hanging on the edge of the pool I managed to fasten a strong collar on her neck to help the lifting. When Jukka jumped into the pool with his clothes on, Pipari growled at him. Almost immediately the look in her tired eyes changed showing relief as she seemed to understand that she was being helped now.  Jukka was still hesitating to approach this big guardian dog but in the end he took her into his arms and lifted her up towards us and Heikki pulled her out of the pool.

“this was my Christmas”


I was so happy that I couldn’t stop crying and hugging my trembling and smelling precious granny. She was so weak that she didn’t have the strength to stand on her feet, she simply fell down. I covered her with the blankets the retired estate owner gave me. After a few minutes rest, Pipari reached for Jukka who was sitting beside me and licked his hand. I saw Jukka’s eyes getting moist. It was clear that he was the hero of Pipari. Being still too exhausted to get into the car, Jukka lifted her gently in my SUV.
Finally this adventure was over. Back home I washed my smelling fugitive granny and gave her some painkillers. She fell asleep by the fireplace. Not sure if she went through today’s horrible happenings in her dreams but she certainly had a pretty tough nightmare. I sat beside her for hours just watching her. It was unbearable to think that she had probably heard me calling for her all the time but was only able to hold the ladders and hope somebody would come. I am so thankful I didn’t loose my dear friend in a horrible way like this. I bent over Pipari and kissed her strong muzzle – this was my Christmas.

Next day I stopped by the retired couple to thank them for their help and concern. They told me that Pipari and Oili had visited their summer house earlier that day and then left back towards my house on the other side of the field. Between their summer house and my house was this old deserted estate. My dogs had ran through that estate on their way home. Suddenly few hours later Oili had come back to their summer house, alone. He was wondering where the mother dog was but after a while he told Oili to go home and walked her towards the deserted estate. Oili started running and he saw her stopping by the swimming pool. As he thought she was thirsty and the pool was too dangerous place to stop for a drink, he chased her away. 

Later that evening it was still bothering him why Oili came back alone and why she stopped by the pool, so he decided to go and check the pool. Just to be sure. Thank God he did! Otherwise nobody would have found Pipari in the pool in time. Based on the time line she had been struggling in the pool for hours fighting against drowning and hypothermia. There was probably not much time left anymore when he found her. Oili had probably been hanging around the pool waiting for her mom to get up and then finally left for some help first to the estate owner and then home to me.

Today Pipari is a happy pensioner. She will be 10 years soon and is in remarkably good fit. Last year she was Veteran World Winner 2014 in World Dog Show in Helsinki. I am happy she was alive to experience this unforgettable moment. My beautiful brave granny.

Wishing you all Merry Christmas!